Search
  • toniharkonenphoto

Coronasta Dodge Chargeriin

Eipä voi omassa rakastavassa kuplassani olla huomaamatta yhtä jo pitkään tiedettyä seikkaa. Ihminen eläinlajina lienee selviytynyt näin pitkään ja voimakkaasti leviten kuin korona-virus (en keksinyt ajankohtaisempaa analogiaa) juuri sopeutumiskykynsä ansiosta. Muuttuviin olosuhteisiin hyvin ripsakasti sapienssin homo nokkeluutensa ja peukalollisen kätensä avittaman keksii luovia ratkaisua entisten mallien pohjalta ja tueksi.

Myös yksi merkittävä tekijä menestymiseemme lajien kirjossa lienee kykymme toimia yhdessä. Biologit ja käyttäytymispsykologit osaavat nämä selittää paremmin, mutta itse saanut nyt tässä merkityksellisessä ajassa huomata tämän aivan käytännössä. Suurin osa meistä toimii varmasti tietämättään ja ihan lonkilta "oikein", auttaen yhteistä hyvää.

Toki riittää myös hyvin itsekkäästi toimivia ihmisiä, ja heille on evoluutiossa eittämättä paikkansa eteenpäin vievinä mootterina myös hyvässä. Tietty kilvoittelu ja oman edun tavoittelu todellakin raahaa meitä lussumpia perässä, joten ihan turhaa porukkaa eivät ole, vaikka omaan makuun kovin mulkuilta maistuvatkin. Ihmisen ahneus ja säilymisvietti, mikä poikii edelleen paljon sotia ja kinoja ja peeniksen mittailua, on tuonut myös lukuisia, niin lääketieteellisiä kuin elämää helpottavia keksintöjä. Tällainen on osa ihmisluontoa ja saa aina välillä enemmän ja vähemmän valtaa allensa. Luonto kuitenkin taitaa pitää tasapainosta aina pitkässä juoksussa huolta ja kaikki tähänastiset aiemmat imperiumit ja elämän mallit ovat tulleet loppupöhötyksensä jälkeen tiensä päähän.

Eli enpä usko, että atk:lla kirjoittelisin tällaisella elinajan ennusteella varustettuna ilman viime vuosisadan maailmansotia. Tekniikka on ottanut myös suuren harppauksen ihmisen ahneuden toimesta. Se ei tainnut oikein hyvää tämän planeetan ekosysteemille ja biodiversiteetille tehdä, mutta asiasta vääntäkööt tietävämmät ihmiset, ja minäkin, toisaalla. Mutta nyt ollaan tässä pisteessä ja tästä pisteestä meidän rajallisen aikakäsityksemme mukaan menemme eteenpäin.

Ihminen laitettiin pauselle. Mutta tiedättekö mitä oravat tekevät toisin karanteenin aikaan? Tai leppäkertut, maan matosista puhumattakaan? Eivät hevon vitun mitään välitä koko asiasta. Luonto, tuo arrogantti paskiainen. Hyvä muistutus meille, miten tärkeitä olemme tälle planeetalle. Mutta armoa myös meille ihmisille, aivomme huijaa ja huhhuijjaa toimimaan parhaan kykymme ja asetustemme mukaan. Apinalajeista olemme kaikista nopsakoimpia oppimaan ja omaksumaan uutta. Olemme oppineet, tai ainakin minä olen kyllästetty seiskytluvulla syntyneenä individualistisella elämänasenteella. Jokainen on oman onnensa seppä ja ota mitä saat, ennenkuin muut vie. Jos et ole jotain, et ole mitään. Kuten aiemmin jo pähkäilin, tällaista itsekkyyttä tarvittaneen sopivassa suhteessa, samoin kuin kyynistä vastaan vänkäämistä.

Jotenkin itse purkanut ihmiskuntaa sellaiseksi mielikuvaksi, että olemme auto. Eikä mikä tahansa auto, vaan Dodge Charger 1968 R/T, fully loaded. Tässä autossa se keulilla ärjyvä Hemi 426 on amerikkalainen unelma, minäminäminä, heti mulle kaikki. Ei sillä väliä, ketä jää alle, kunhan minä pääsen eteenpäin. Ja se viekin hyvin eteenpäin. Kunnes tie loppuu ja tie loppuu aina. Tai bensa. Jarruina toimii sitten kyyniset epäilijät. Tai kommarit tai hipit. Se on hyvä kuitenkin ennen sitä betoniseinää jarruttaa. Muu ihmiskunta sitten muita tärkeitä osasia, joita ilman kokonaisuus ei toimi. Kollektiivisesti olemme kaikki sitten kuski. Välillä cruisailemme rauhaisasti luu pihalla laskevaan aurinkoon, toisinaan taas nelipyöräluisussa mutkatiellä aurausviittoja kaadellen, mutta tiellä pysyen. Mutta kaikkia osasia tarvitaan pysyäksemme tiellä. Pelkkä moottori, ilman alustaa, renkaita ja kasettimankkaa ei paljon vauhdin hurmaa tarjoa, vaikka meteliä pitääkin.

Tämä on luonnollisesti hyvin länsimainen käsitys ja mielikuva, mutta näistä aineksista olen kokoon keitetty. Ei minulle ole luontevaa puhua kasvavan omenapuun vaalimisesta, kun rahapuun, tuon ainokaisen viherkasvini, olen lähes onnistunut tappamaan. Eli suhtautumisemme ja ratkaisumallimme ovat aina sidonnaisia siihen kulttuurilliseen ympäristöömme, mistä tulemme. Sitten tulemme siihen kinkkiseen paikkaan, kun vastaan tuleekin t-risteys, vaikkapa koronan, ilmastonmuutoksen tai vaikkapa vielä huomaamattoman, maata kohti kiitävän global killer -kokoluokan asteroidin muodossa.

Toki en voi olla haaveilematta, että kääntyisimme mieluummin right hand pathille (yhteinen hyvä) kuin nyt elinaikana tietyksi ihanteeksi nousseen left hand pathille (oma hyvä) mukaisesti. Näitä termejä käytän hyvin laveasti ja täysin OMAN tulkintani mukaan. Mutta ajatusero on itselle selkeä, vaikka lopputulema olisikin molemmissa sama. Ja en todellakaan kuvittele että omat ajatukset tai pyrkimykset olisivat pelkästään jompaa kumpaa, mutta itselle on elämään tuonut helpotusta ja tyyneyttä, kun joka aamu scifi-hörhönä valitsen sen oikean pillerin, kuten mr. Anderson, elikkäs Matrixin Neo. Kalevi ja Seija Matrixin poika. Valinta, pyrinkö olemaan ystävällinen ja asiallinen ja kohtelias, vai annanko tunteitten ja pelon hallita. En tiedä miksi, mutta hämmästyttävää kyllä, toimii sen päivän ajan. Ainakin enimmäkseen. Ja omahyväisenä mulkvistina pidän siitä, että itsellä on parempi olo ja pystyn kohtaamaan yhä enemmän haasteita ilman pelkoa. Oma kokemuksenikin on, että ahneuden ja tämän individualismin takana on ihmisillä enimmäkseen pelko. Entä jos tipahdankin kelkasta? Entä jos minulle ei riitäkään? Mitä jos muilla on enemmän? Näitä olen tajunnut itse miettiväni suurimman osan elämästäni ja se on ollut vastaan sitä minun omaa ihmisyyttäni. Olen ollut ja olen edelleen osa muille kärsimystä aiheuttavaa koneistoa. Tämä lienee ihan oma aiheensa joskus tuonnenpana.

Eli jonkunmoinen lopputulema tästä sepustuksesta. Olen ollut huomaavinani, että kun ei anna sille negatiiviselle ja suksiboxit vinossa steppaaville ja baarissa ämpäreitä halaaville lajitoveriparoille kohtuuttomasti tilaa omasta päästään, vaan tajuaa, että suurin osa noudattaa annettuja ohjeita, ihmiset on ihan himpskutin ihania ja toisiaan huomioivia siellä kaiken kuonakerroksen alla. Me harmaa massa ja me kuuliaiset lampaat. Me ihmiset. Me. (Huom, ei enklanniksi me, vaan suomeksi).

Tätä kirjoitusta ei olisi syntynyt ilman Jope Ruonansuun ja Pahkasian antamaa verbaalista ja nokkelaa huumoria. Kestokiitos kaikesta menee myös luonnollisesti Esko Valtaojan tuotannolle.

Lukusuosituksena tähän sopii loistavasti Isaac Asimovin Säätiö- sarja. Muutoinkin meille scifin suurkuluttajille tämä tilanne ei ole mitenkään uusi, vaan moneen kertaan erilaisilla skenaarioilla päittemme sisällä koettu.

49 views