Search
  • toniharkonenphoto

Osavuosikatsaus

Ei mennyt tämä kvartaali aivan sellaisella tavalla putkeen tahi vihkoon, mitä parhaimmillaan ja pahimmillaan kuvitteli. Tai en oikeastaan juurikaan kuvittele enää nykyään tulevaa, koska tuleva on aina pettymys. Ei sillä, että asiat menisivät aina huonommin, vaan vaikka asiat menisivät putkeen kuin kusi laudalta viemäriputkeen, ne eivät ole menneet yleensä omien ennakko-odotusten mukaisesti. Näin oma laardikallo viskoo positiivisetkin asiantilojen muutokset pettymysten laariin. Iloinen yllätys aiheuttaa harmistusta, kun se ei ollutkaan iloisempi tai oli väärällä tavalla iloinen. Lisäksi omaan valtaisan määrän elon varrelta mitä parhaimpia käänteitä mutta mitkään niistä ei kuitenkaan ole sen koommin pitempää ilostusta tuoneet. Tästä poikkeuksen sääntöön omat ipanat. Itse onnistunut muutoin aina loppupeleissä pakkasen puolelle henkiset ja fyysiset saavutukset soheloimaan. Turhuuksien turhuus ja sitä rataa, tiijättepä työ. Ja vaikka ette tietäisikään, ei se haittaa, koska ei näitä kukaan lue kuitenkaan, joten sekä meta- että etä- ja täsmätasoilla asia on merkityksetön. Siis se tietäminen. Koska tietäjät tietää ja totta helvetissä ne tietää! Siksi niitä sanotaan tietäjiksi. Muutoinhan sanoittaisiin jotta tietämättömät eivät tiedä.

Tiedosta tulikin mieleen, siis ei siitä iljettävästä näätä-firmasta, vaan ylipäätään tietämisestä. Se kuinka sillä on tuskan lisäämiseen selkeä syyn ja seurauksen yhdyskäytävä. Autuaita ovat tietämättömät. Truu dat. Tiedossa on tosiaan se paska puoli, että sitä ei saa enää epätiedettyä. Tämän huomannut etenkin itsetuntemuksen kohdalla. Kun tulee tietoiseksi joistakin oman mielen liikkeistä, vaikuttimista, peloista ja sen semmoisista, katoaa monelta asialta vanhat selviytymiskeinot pois käytöstä. Hyvä puoli tietysti on se, että moni asia menettää merkityksensä, koska ymmärtää virvatulien perässä kirmailun järjettömyyden. Parhaimmillaan tulee sellainen hetkellinen hallinnan olo, mikä tarkoittaa itselle lupaa olla reagoimatta vallalla olevaan tunteeseen. Olenkin huomannut, että olen parhaimmillani silloin kun en tee mitään tai reagoi mitenkään. Buddhalaisuudessa kai jostain sellaisesta lienee kyse, jos jotain asia kiinnostaa. En tosin ole buddhalainen tai minkään muunkaanlainen. Itse pidän vähän hupsuna dogmaattista oppimista, on se mitä vain. Kaikille löytyy oma polku kyllä ja siihen kannattaa oman kokemuksen mukaan ammentaa useista eri lähteistä oma sekoitus. Tämä tietysti vaatii itseltä absoluuttista rehellisyyttä itselle, mikä käsitykseni sekä kokemukseni mukaan on se pulmapaikka usealle meistä. Myös tietysti reflektointi useaan eri lähteeseen ja tahoon auttaa merkittävästi siinä ja on myös käsittääkseni välttämätöntä. Tämä kaikki siis omalla kohdalla näin. Huomenna toki voi olla eri ajatukset, mutta sitäpä te ette tule tietämämään.

Syy miksi ette tiedä huomisia ajatelmiani, on siinä yksinkertaisuudessa, että eiköhän tää blogihomma ole tällaisenaan nähty. Samoin sosiaalisissa meedoissa avautuminen. Ainakin toistaiseksi. Vaikka tästä eittämätön etu onkin itselle ollut jatkuvan muutoksen ja kasvun tilan jäsentelemisessä, on tämä aiheuttanut myös ikävien piirteitten ilmaantumista omaan ajatteluun. Ja se ei ole hyvä juttu se. Myös yksi iso syy, miksi tämä ei ole enää mielekästä on se, että nämä samat asiat on sanottu ja sanotaan päivittäinkin niin paljon paremmin ja selkeämmin usean muun toimesta. Henkilöitä, joita pidän tällä hetkellä suuressa arvossa tavoissaan jäsentää maailmaa ovat Dalai Lama, Esko Valtaoja sekä Yuval Noah Harari. Heidän teksteistään löytyy jo itsessään pureskeltavaa sekä kirjoituksista kumpuavia muita lähteitä tutkittavaksi. Olen kuitenkin koulutukseltani valokuvaaja, joten kirjoittaminen niille joille se kuuluu. Muutoinkin intternetin atk on täynnä niin käsittämätöntä kuonaa, että tätäkään itse suoltamaani ajantuhlaajaa en kellekään enää soisi seurattavaksi. Sivistäkäätten itseänne oikeasti elähdyttävistä lähteistä eikä jonkin randomin tyypin päiväkirjamaisista kvasi-intellektuelleista pupelluksista.

Myöskin yksi syy, miksi tällainen julkinen kirjoittaminen ei oikein maistu, ainakaan tällä hetkellä, on itse itselle luodut odotukset sisällöstä. Jotenkin kuvittelee, että tässä pitäisi olla nyt joku hieno kaari, kuinka pohjamudista kaiken menettäneenä nousee itselleen jumalaisen kropan treenannut suuri omaisuutensa takaisin kerännyt selviytyjä ja sankari. Minusta sellainen on kuvottavaa paskaa. Koko yhteiskuntamme ja länsimainen kulttuurimme on vain menestymiselle ja sen tavoittelemiselle rakennettu. Niitä tarinoita on lukemattomia (ja kirjoittamattomia), kun ei noustakaan enää sieltä suosta. Tai päästä edes alunperinkään koko suolle. Ja se aiheuttanut ainakin itselle todella ikävää olotilaa, kun turhaan ponnistelee muitten vuoksi vain räpiköidäkseen rähmälleen. Ja tätähän ei kukaan vaadi ja on täysin omassa päässä olevaa oletusta, mutta rehellisesti tarkasteltuna, voiko joku muka väittää, etteikö kulttuurissamme näin päällisin puolin olisi. Kieltäydyn siis olemasta selviytyjä. Haluan vain elää omaa elämää, sellaisena kuin olen kunakin hetkenä riippumatta yhteiskunnan ja sosiaalisen kollektiivin aiheuttamista paineista. Kaikilla ei ole kykyä toimia oikein hyvin näissä paineissa ja minulla ei sitä kykyä tosiaan ole. Helpot ratkaisut minulta on valitettavasti viety pois joten asioitten yksinkertaistaminen ja ärsykkeiden karsiminen on seuraavaksi agendalla.

Henkilökohtaisessa elämässä, vaikka pientä iskua tuleekin koko ajan, ovat asiat oikein mainiosti. On keinoja ja on kavereita. Minulla on ilo ollut tässä käydä turvaväli-kävelyillä useankin minulle tärkeän ihmisen kanssa ja näin saada ajatuksia tuuleteltua. Viimeisimmällä kävelyllä pari päivää sitten tuli puheeksi ystävän kanssa, kuinka meillä molemmilla oli kokemus siitä, kun elämässä oli löytynyt "se oikea". Sielunkumppani ja sydämen toinen puolikas. Molemmilla myös se tilanne, että tämän puuttuvan parin kanssa yhteiselo tai oikeastaan minkäänmoinen yhteydenpito on sattumien summista johtuen jokseenkin mahdotonta. Mutta kuinka se antaakaan helpotusta, että enää ei tarvitse miettiä, onko minulle tuolla jossakin joku täydellinen. Kyllä on. Sen ihmisen kanssa ei vain ole tarkoitus tässä elämässä yhteistä aikaa sen enempää viettää. Ja kun oma käsitys elämästä rajoittuu yhteen ainutkertaisuuteen, tajuaa että se oli sitten siinä se homma. Goodbye forever ja ei soitella. Mutta lohtua saa siitä, että sen on saanut edes hetken aikaa kokea. Kuvailisin sitä niin, että sellaisen ihmisen seurassa olo oli kuin olisi vihdoin saapunut kotiin ja sinut nähdään kaikkien kerrosten läpi sellaisena kuin olet ja silti sinut hyväksytään. Kaikki eivät saa elämänsä aikana sitä koskaan kokea ja kuten lälly sanonta kuuluu, ei pidä itkeä, että se on loppu vaan pitää iloita että sen on saanut kokea. Leinon Eikka puhui jättiläisenrakkaudesta. Mukavaahan se ei ole kun toisinaan se riutumisvaihde iskee päälle. Asioista jää arvet, mutta nyt puhutaan kuitenkin pään ja sydämen amputaatiosta. Sekin on kuitenkin vain osa ihmisen tunne-elämän vaihtelevuutta ja niitäkin tunteita on täysi oikeus tuntea sen hetken ajan. Lisäksi on toki huomioitava itse koetun "the rakkauden" kohdalla, että se romanttinen tuntikausien toisiansa silmiin tuijottaminen on voinut olla ihan hyvin toisen puolelta, että mitähän vittua tuokin tuossa oikein kyylää. Vaikka oma kokemuksemme olisi kuinka vahva, emme tiedä oikeasti toisen ihmisen pään sisäisiä liikkeitä ja eritoten tunteilla on oikein mainio kyky vedättää, jos ei nyt ihan aina 6-0, niin viimeistään jatkoaikamaalilla 6-5. Ja silloinhan se tappio vasta kirveleekin. Lisäksi oma kokemus on, jos vaakakupissa taloudellinen vakaus vs rakkaus, fyrkka vetää poikkeuksetta pitemmän korren.

Omat tunteet ja oma rakenne, vaikka paljon paljastunut onkin, ovat edelleenkin ihmetystä aiheuttavia. Koskaan ei tiedä, minkä nurkan takaa tulee seuraava napakka isku palleaan ja ennenkaikkea milloin. Varmaa on vain, että se tulee. Mutta se ei haittaa, kun tietää, että siinä lähtee vain hetkeksi ilmat pihalle, ei se sen kummempaa. Nykyisin on onneksi trendikästä olla kai jonkinmoinen sosiaalinen introvertti, tai ainakin introvertti. En tiedä, itsekin kai sellainen olen. Joskus hyvinkin sosiaalinen, mutta koko ajan enemmän ja enemmän omaa rauhaa kaipaava sekä ihmisistä nykyään hyvin helposti ärsyyntyvä. Siinä on itselle melkoinen vaaranpaikka, kun tulee sitten liian helposti sanottua tai kirjoitettua sellaista, mikä ei tee hyvää ennenkaikkea itselle. Pitäisi aina muistaa, että haluaako olla oikeassa vai onnellinen. Ei ole minun tehtäväni myöskään miettiä, millainen yhteiskuntajärjestys tai sosiaalinen konstruktio olisi paras kaikille. Etenkin, kun omaa erittäin herkästi ureaa otsalohkoon keräävän aineenvaihdunnan, syytä tosiaan on pitää mölyt mahassa. Myös hyvissäkin asioissa. Tässä korona-ajassa on ihmiskunta osoittanut sellaista kypsyyden, mutta ennenkaikkea kypsymättömyyden tasoa, että parempi minun keskittyä ihan vain videopeleihin.

Hymyillään kun tavataan. Ja jos ei hymyillä, se ei tarkoita mitään muuta, kuin että mulla on känkkäränkkäpäivä.

Sipoossa 28.4.2020

0 views